Mitä meidän kansamme oikein tietää äänestäessään rivin poliitikkoja saliin näppäilemään puhelimiaan? Kansalle on annettu liuta epämääräisiä lupauksia, jotka    Lisäävät toiveita paremmasta huomisesta. Kenen asiat Suomessa ovat niin kurjasti? Kaikille löytyy varmasti lämmin tila yöpyä ja jonkin verran ruokaa. Mitä kansa kaipaa? Systeemiä, joka automaattisesti korjaisi kaiken epämääräisen korjattavan vai vanhemman turvaa, joka lohduttaa lastaan, joka ei saa niin usein karkkia kuin toivoo? Vanhustenhoidosta ollaan huolissaan samanaikaisesti, kun monien isovanhemmat makaavat hoitokodeissa apua odotellen. Miksi vanhustenhoito on ulkoistettu? Miksi lapset eivät voi tyytyä pienempiin asuntoihin ja osa-aikaisiin töihin, voidakseen auttaa vanhempiaan? Joutuisi kyllä elämään vaatimattomammin, ja samalla paljon ekologisemmin. Mitä, jos ei halua hoitaa omaa, väkivaltaista juoppo- isäänsä? Eikö hyvyys ole aina pahuuden vastalääke? Paremman maailman rakennusaine? Jokaisen tulisi katsoa sisimpäänsä, ja kysyä mihin minä tyydyn? Mitä, jos tietäisin kuolevani pian, olisiko minulle tärkeää silloin, kuka saa mennä naimisiin kenenkin kanssa...Miksi kansa ei käänny itseään kohti, kysyen, mihin minä tyydyn? Ahneus tappaa suurimmatkin unelmat ja toiveet. Neuvoni onkin, että vähempään olisi syytä tyytyä monen kansalaisen, katsoa sisäänsä, etsiä omat pelkotilansa ja opetella käsittelemään niitä sisäisesti. Ulkoistamalla pelkotilat kasvaa viha erilaisuutta kohtaan. Uskontoon vetoaminen on pakokeinoista helpoin.